Olen aloittanut juoksemisen taas piiitkästä aikaa. Sovimme E:n kanssa että alamme käydä yhdessä lenkillä aina ennen treenejä. Lenkillä käynyt keho taipuu ilmaisemaan aina paremmin ja jouhevammin, asento ja asenne ovat toisiaan lähellä muutenkin kuin kirjoitusasultaan. Ajatus kulkee paremmin kun keho vähän höyryää.
Olen ollut todella yllättynyt siitä miten mukavaa ja helppoa juokseminen on. Se on varmasti monen tekijän summa. Juoksemme "vain itseämme varten", eli voimme juosta juuri niin hitaasti kuin täytyy jaksaaksaakseen juosta mahdollisimman kauan. Puhuimmekin aiheesta muutama päivä sitten lenkillä. Miten kummallista on, että kun molemmat heiluimme eräässäkin teatterissa 90-luvun puolessavälissä, oli jokin kirjoittamaton sääntö että piti juosta yhtä kovaa kuin kundit, punnertaa yhtä kovaa kuin kundit ja kaataa yhtä kovaa kuin kundit. Se oli kai monen asian summa, eihän kukaan sellaista ääneen vaatinut, tuskin kovin moni edes odottikaan. Puhun nyt vain itsestäni, en E:sta. Olin sisäänpäästessäni nuori tytöntyllerö, varsin usein vakuuttunut että minut oli otettu jäseneksi sattumalta, joku oli vain kirjoittanut nimen hyväksyttyjen listaan väärin eikä virhettä kehdattu myöhemmin korjata. En siis ihan luottanut itseeni. Treenit olivat fyysisiä, ja hyvä niin. Siinä oppi paljon. Uusien jäsenten koulutusjakso aloitettiin toivottamalla kaikki tervetulleiksi ja sanomalla että kaikki kiertävät Töölönlahden, aikaa 20 minuuttia, aika alkaa nyt. Kaikki repivät lenkkareita jalkoihinsa kauhealla kyydillä ja ryntäsivät ulos, minä siinä missä muutkin. En ollut tuolloin koskaan elämässäni lenkkeillyt. Suurin pelkoni oli tulla viimeiseksi, olin varma että sitä ei unohdettaisi koskaan. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin niin kauan kuin jaksoin (ei kovin kauan). Sen jälkeen linkutin teatteria kohti, lyhenemätöntä matkaa, kelloon tuijottaen, miettien häpeää... jos jään viimeiseksi... Tuntui kuin kolme-neljä puukkoa olisi törröttänyt keuhkoissani pystyssä mutta selvisin, en ollut viimeinen. (Olin toiseksi viimeinen mutta mitä väliä sillä olisi ollut! En ollut viimeinen).
Tuo ensikosketus juoksemiseen jätti jälkeensä pitkäkestoisen kammon Töölönlahden kiertämiseen, se oli vuosia mielessäni jonkinlaisena kammottavana Via Dolorosana joka oli mahdottoman pitkä ja mahdottoman vaativa. Onneksi pääsin sinne jossain vaiheessa uudelleenkin ja toteamaan sen ihan ok-tasoiseksi lenkiksi, kauniit maisemat, tylsää asvalttia.
Nyt meillä on E:n kanssa hauskaa, toistaiseksi meidät ohittaisi kiitäen rollaattorilla mutta mikäs siinä. Ja uskon, ei, tiedän, että kun ollaan ensi-illassa, juostaan kaksi kertaa pitempää lenkkiä samassa ajassa, ja rauhassa. Olen jo nyt saanut vähän kiinni siitä tunteesta että minä juoksen paikoillani ja maapallo pyörii tasaisen varmasti jalkojeni alla. Se on hyvä tunne.
