25.9.06

Maanantainilli: ajankäyttö

Pörröltä poimittua.

1) Aikavarkaat: myöhästelijät
Teatteriaikana opin siihen että jos haluaa, ehtii. Ei kukaan nuku pommiin TeaKin kokeista. Ei kukaan kämmää oikeasti tärkeää tapahtumaa. Jos ihminen myöhästyy tapaamisesta kanssani, on se aina viesti siitä etten minä ole tärkeä, en ajoissa olemisen arvoinen. Myöhästyminen on vallankäyttöä. Myöhästyminen on minun aikani varastamista. Minä en herää ajoissa, peseydy, jätä aamukahviani väliin ja kiirehdi bussiin seistäkseni Stokkan kellon alla neljääkymmentäminuuttia. Noin niinkuin esimerkiksi.

2) Aikavarkaat: välinpitämättömät
Opiskelijana minä olen vastuussa siitä että olen ajoissa paikalla: tunti alkaa silloin kun on sovittu. Opettajana minä olen vastuussa siitä että tunti päättyy silloin kun on sovittu: suunnittelen opetuksen ja vedän sen niin että ihmisten päivä päättyy kuten on sovittu. Hirttää niin kiinni jos ruokatunti on kaksikymmentä minuuttia lyhyempi vain siksi ettei opettaja osaa vetää purkutehtävää annetun aikataulun mukaan.

3) Aikavarkaat: ne jotka eivät tajua kontekstin merkitystä
Asioille on yleensä aina oikeat paikat ja ajat. Tai jos ei ihan priimat niin kuitenkin parhaat mahdolliset. Kaikki asiat eivät kuulu kaikkiin tilanteisiin eivätkä kaikkiin ajankohtiin. Eivät vaan kuulu. Kts. myöhästelijät ja välinpitämättömät.

Voisin kirjoittaa myös siitä miten puhelimet eivät kestä aikaa: kännykkä hajoaa alle kahdessa vuodessa ja kuumenee korvaa vasten kun olisi pitkiä asioita. Voisin kirjoittaa väljästä ja tiiviistä ajasta: siitä miten ensin ei tapahdu mitään ja sitten kaikki tapahtuu samalla hetkellä. Kiireet kutsuvat kuitenkin nyt. Prioriteetit olisi ollut seuraava kohta ja niiden mukaan menen nyt its

22.9.06

Meemi2006

Kaisalla oli hyvä meemi. Siispä peesaan:

Kerro yksi asia, jonka tekisit toisin, jos joutuisit elämään elämäsi uudestaan.

Sanoisin "kyllä se haittaa" aina kun siihen olisi aihetta.

Kerro viisi asiaa, jotka olet tehnyt ensimmäisen kerran vuonna 2006.
1) Läpäissyt korkeakoulun pääsykokeet
2) Opiskellut taidekorkeakoulussa
3) Kuunnellut System of a Downia
4) Käynyt Sydän, sydämen keikalla
5) Imettänyt yli kaksivuotiasta lasta

Kerro kolme asiaa, joita et ole koskaan tehnyt, mutta jotka aiot tehdä ensimmäisen kerran vielä vuonna 2006.
1) Matkustaa Tallinnaan kahdestaan tyttökaverin kanssa
2) Osallistua tarhan vanhempainiltaan vanhempana
3) Käyttää videoprojisointia osana performanssia

Kerro yksi asia, jonka tekisit, jos olisit kaikkivoipa minuutin ajan.
Suitsuttaisin kaikkiin nuoriin tyttöihin tarpeeksi itsearvostusta etteivät he antaisi kenenkään koskaan kävellä ylitseen.

17.9.06

Memento Mori

En muista mistä tämän luin. En leikannut uutista talteen vaikka olisi pitänyt. Aikaakin tästä saattaa olla muutama vuosi. Siis: nuori mies käveli Hämeentietä Kurvista Hakaniemeen päin. Elannon toimitalon ylimmästä kerroksesta putosi säävaihteluiden löystyttämä ikkunapoka miehen päähän. Mies kuoli.

Uutiseen kiteytyy jotain tosi keskeistä. Ihmiskeho on naurettavan hauras: joka hetki kuolemanvaarassa. Ihminen voi istua metroon ja joku iskee kirveen takaraivosta läpi. Ei se sen kummempaa vaadi.

Tämä tuli mieleen, kun eilen palasin puoliltaöin kotiin hyvästä illasta kotiin. Kadulla muutama metri kotipihasta putosi jostain ylhäältä jotakin, ja se tuli tosi kovaa viereeni. Maassa lojui jäännökset siitä mikä oli ollut ainakin viiden litran lasipurkki täynnä vettä ja tumppeja. Kun se pirstoutui, takkini liepeet heilahtivat. Se meni alle puolen metrin päästä ja tuhannen päreiksi.

Ja juuri siksi, tämän käsittämättömän hauraan fyysisyyden, näiden ruumiidemme tähden joihin olemme sidotut: ei voi pelätä yhtään mitään. Sillä on vain muutamia nopeita vuosia. Sillä on vain muutamia nopeita vuosia.

14.9.06

Täysi vai vajaa elämä

Elämä on nyt tosi täysi.

Huonoina päivinä pelottaa että on sitä koko ajan vajaa. Koulussa vajaasti nukkuneena, liian vähän syöneenä ja vajaasti tekevänä. Kotona paikalla mutta vajaasti läsnä, vajaasti jaksavana ja liian väsyneenä.

Hyvinä päivinä tuntuu että pystyn mihin vaan, tietysti. Olen tehokas opiskelija, minä tiedän jo miten se sujuu. Puolenkymmentä proggissuunnitelmaa on syntynyt tuosta vaan. Työasiat sujuvat. Kaikki rullaa. Hyvinä päivinä uskon että opin kyllä tämän roolien välillä liukumisen: ovathan sen kaiki muutkin työssäkäyvät ja opiskelevat äidit oppineet, eikö niin?

Imettäminen ei ole aikoihin tökkinyt kuten nyt. Sekin liittyy tähän rytmien ja roolien murrostilaan, luulen. Päätin antaa itselleni kuukauden verran pohtimisaikaa ja olla tekemättä hätiköityjä ratkaisuja puoleen tai toiseen. Imettäminen on suurimman osan aikaa ihanaa mutta välillä niin rasittavaa että oksat pois. Oman lisänsä imetyskeloihin tuo tämä i-dietti. Olen nyt elellyt munattomana ja suklaattomana puolitoista vuotta, ilman kananmunaa, suklaata ja kotimaisia viljoja vähän yli vuoden ja yhdistelmällä suklaaton-munaton-viljaton-maidoton kolme kuukautta. Yhdistelmä ruisleipä, kermajuusto ja meijerivoi voisi olla kiva juttu. Tai pizza. Neljän juuston pizza suklaakastikkeella, kiitos. Tai edes pieni pala Appenzelleriä.

Havahduin tällä viikolla huomaamaan etten ole kahteen viikoon tehnyt mitään omaa. En ole lukenut yhtäkään romaania, en nähnyt yhtäkään elokuvaa enkä pelannut minuuttiakaan mitään peliä. Illat vietän taaperon kanssa, tietty, ja loppuiltojen uusintamistoimien virkaa on toimittanut puoli tuntia blogisurffailua ja tunnin verran koulujuttujen lukemista. Päätin korjata asian ja menin katsomaan United 93:n. Törkeän hintaista tuo leffailu nykyisin on mutta minä kaipasin sitä. Yksin on ihanaa käydä elokuvissa: nojata pehmeään tuoliin ja hukkua pimeyteen, olla kiinostunut vain edessä vilkkuvasta kuvasta.

Leffa toimi: Huomasin istuvani etukenossa melkein koko kaksituntisen tovin. Poikkeuksellista. Lentokonepätkän rakenne oli kiinnostava: pitkänpitkä verkkainen alku, koko ajan kiihtyvä rytmi ja elokuvan loppu korkeimmalla kohdalla, juuri siinä missä pitikin. Ei mitään jälkipuinteja eikä memoriaaleja eikä jälkeen jääneiden jorinoita. Minä pidän tuollaisesta selkeydestä.

Huomenna on perjantai. Mihin tää koko viikko taas katosi? Minne elokuu? Olenko minä jo sen ikäinen että herään yhtänä aamuna ja olen nelikymppinen enkä ole huomannut mitään?

9.9.06

Ohutta yläpilveä

Kävin iltapäivällä etsimässä postikorttia uuden päiväkirjan kanteen. (Sivuhuomautus: niitä tuntuu kuluvan nykyisin paljon, viimeisen A4-kirjan täyteenkirjoittaminen kesti tasan 30 vuorokautta.) Akateemisesta löytyi kuva, joka oli juuri oikea juuri nyt: Helene Schjerfbeckin maalaus josta ei ole koko interneetissä yhtään kuvaa(!). Maalauksessa on pieni tyttö, silmät suljettuina, sisäänhengitys kesken: taustalla tummaa ja turkoosia. Tytön kaulan editse kiertää punaisten kukkien ketju: tytön ilmeessä on kipua tai surua tai nautintoa tai odotusta. Tai yhdistelmä niistä.

Kotimatkalla tajusin että korttihan kuvittaa täydellisesti Sylvia Plathin runon Tulppaanit. Yhden lempirunoistani, joka sekin on nyt juuri todella olennainen. Seuraa katkelma:
[---]En halunnut kukkia, halusin vain
maata kämmenet ylöspäin ja olla aivan tyhjä.
Miten vapaata on, et tiedä miten vapaata -
rauha on niin suuri että sokaistut,
ei mitään pyyntöjä, nimilappu, jokin rihkama.
Kuolleet sulkeutuvat siihen lopulta; kuvittelen että ne
kätkevät sen suuhunsa kuin ehtoollisleivän

Tulppaanit ovat ennen muuta liian punaisia, ne tekevät
kipeää.

Lahjapaperinkin läpi kuulin niiden hengittävän
kevyesti, valkeiden vaippojensa läpi, kuin kamalan vauvan.
Niiden puna puhuu haavalleni, se vastaa.
Ne ovat ovelia: ne ovat kelluvinaan vaikka upottavat minua,
saavat minut suunniltaan pikaisilla kielillään ja värillään,
tusina punaista lyijypainoa kaulani ympärillä. [---]
Huh. Tällaistä tämä välillä on. Tuo tyyppi osaa kirjoittaa.

Hyviäkin asioita: osaan Photoshopin alkeet. Nyt pitäisi vielä hommata joku avoimen koodin kuvankäsittelyohjelma kotiinkin että voisi jatkaa treenejä. Ei ole aavistustakaan mitä niitä on, pitää etsiä kun on joskus hetki aikaa.

Lisäksi: koulussa on skanneri käytössä! Jiihaa! Pääsen vihdoinkin törmäyttelemään kuvia ja tekstejä sopimattomista yhteyksistä sittarilaiseen détournement-sarjisten henkeen. Jos saan jotakin kelvollista aikaan, laitan näytille.

6.9.06

Siitä on niin vähän aikaa/ siitä on ihmisikä

Useammassakin blogissa on kerrottu, että jokaisessa taloudessa pitäisi olla koko ajan ainakin yksi kaksivuotias ihminen. Olen samaa mieltä.

Kaksivuotias on maailmanvalloittaja ja sydäntenmurskaaja. "Havaa! Puffaa!" Hän huutaa ja syöksyy syleilemään. Pusut peittävät koko naaman, niissä on paljon kieltä, joskus vähän hampaitakin. Ne ovat märkiä ja tuoksuvat hyvältä.

Kaksivuotias syö mielellään ja paljon. Valkosipulin kanssa paistettuja papuja, tofua, rusinoita ja kukkuralautasellisia puuroa. Juo mammaa päälle.

Kaksivuotias on hyvin kohtelias. "Haffu nenä", "pikkät hampaat", "hieno hattu", "nätti naama/ nätti äiti". Nätti itsekin, tietysti. Ja hassu ja pitkä ja vahva ja viisas ja hyppivä.

Kaksivuotias hoitaa asioita. Hän kampaa tukkaa: omaansa ja muiden, selvittää takut, hoitaa puhelinliikenteen, vetää vessan, kokoaan tornin, lukee kirjan, laittaa vaatekaapin ja lusikkalaatikon parempaan järjestykseen, purkaa ja pakkaa kasseja ja pahvilaatikoita. On paljon muistettavaa, paljon tehtävää maailmassa.

Kaksivuotias laulaa! Hän kertoo muille paikat ja mitä pitää tehdä ja sitten mennään. Kaahu nukkuu, hämä-hämä-hääkki, pii-i pie-i pyö-ii, you name it. Kaikki sujuu.

Kaksivuotias ilmoittaa kun menee hermo. Hän karjuu. Hän tirauttaa kyyneleen, nostaa kädet puuskaan ja toteaa "ei pakko." Piste. Hän kertoo kun "ite!". Ja silloin todellakin. Siis ite.

Kaksivuotiaasta tietää kun hän on tyytyväinen. Tarhamatka esimerkiksi sujuu pyörällä mukavasti kun on niin paljon laulettavaa ja moikkailtavaa matkalla. "Hei hei kauppa! Heihei punainen valo! Heihei sinä nainen! Heihei iso mies! Heihei koira! Nähdään pian!"

Kaksivuotiaan kanssa on hyvä elellä. On niin paljon rakkautta. On niin paljon hellyyttä. On niin paljon elämää.

4.9.06

Viisas lapsi

Äiti lukee Hesaria keittiön pöydän äärellä. Iltakahvi höyryää kupissa. Lapsi avaa kattilakaapin, istuutuu alahyllylle ja painaa sitä magneettia joka pitää kaapin oven kiinni. Karjaisee täysiä "pim-pom!".

Minä: Ai oletkos sinä siellä hississä?
Lapsi: En.
Minä: Painoit hissin nappia?
Lapsi: En.
Minä: Ai... no oletkos sinä ratikassa?
Lapsi: En.
Minä: Jaa... no missäs sinä sitten olet?
Lapsi: Kaapissa.

Daa-a!