Täysi vai vajaa elämä

Elämä on nyt tosi täysi.

Huonoina päivinä pelottaa että on sitä koko ajan vajaa. Koulussa vajaasti nukkuneena, liian vähän syöneenä ja vajaasti tekevänä. Kotona paikalla mutta vajaasti läsnä, vajaasti jaksavana ja liian väsyneenä.

Hyvinä päivinä tuntuu että pystyn mihin vaan, tietysti. Olen tehokas opiskelija, minä tiedän jo miten se sujuu. Puolenkymmentä proggissuunnitelmaa on syntynyt tuosta vaan. Työasiat sujuvat. Kaikki rullaa. Hyvinä päivinä uskon että opin kyllä tämän roolien välillä liukumisen: ovathan sen kaiki muutkin työssäkäyvät ja opiskelevat äidit oppineet, eikö niin?

Imettäminen ei ole aikoihin tökkinyt kuten nyt. Sekin liittyy tähän rytmien ja roolien murrostilaan, luulen. Päätin antaa itselleni kuukauden verran pohtimisaikaa ja olla tekemättä hätiköityjä ratkaisuja puoleen tai toiseen. Imettäminen on suurimman osan aikaa ihanaa mutta välillä niin rasittavaa että oksat pois. Oman lisänsä imetyskeloihin tuo tämä i-dietti. Olen nyt elellyt munattomana ja suklaattomana puolitoista vuotta, ilman kananmunaa, suklaata ja kotimaisia viljoja vähän yli vuoden ja yhdistelmällä suklaaton-munaton-viljaton-maidoton kolme kuukautta. Yhdistelmä ruisleipä, kermajuusto ja meijerivoi voisi olla kiva juttu. Tai pizza. Neljän juuston pizza suklaakastikkeella, kiitos. Tai edes pieni pala Appenzelleriä.

Havahduin tällä viikolla huomaamaan etten ole kahteen viikoon tehnyt mitään omaa. En ole lukenut yhtäkään romaania, en nähnyt yhtäkään elokuvaa enkä pelannut minuuttiakaan mitään peliä. Illat vietän taaperon kanssa, tietty, ja loppuiltojen uusintamistoimien virkaa on toimittanut puoli tuntia blogisurffailua ja tunnin verran koulujuttujen lukemista. Päätin korjata asian ja menin katsomaan United 93:n. Törkeän hintaista tuo leffailu nykyisin on mutta minä kaipasin sitä. Yksin on ihanaa käydä elokuvissa: nojata pehmeään tuoliin ja hukkua pimeyteen, olla kiinostunut vain edessä vilkkuvasta kuvasta.

Leffa toimi: Huomasin istuvani etukenossa melkein koko kaksituntisen tovin. Poikkeuksellista. Lentokonepätkän rakenne oli kiinnostava: pitkänpitkä verkkainen alku, koko ajan kiihtyvä rytmi ja elokuvan loppu korkeimmalla kohdalla, juuri siinä missä pitikin. Ei mitään jälkipuinteja eikä memoriaaleja eikä jälkeen jääneiden jorinoita. Minä pidän tuollaisesta selkeydestä.

Huomenna on perjantai. Mihin tää koko viikko taas katosi? Minne elokuu? Olenko minä jo sen ikäinen että herään yhtänä aamuna ja olen nelikymppinen enkä ole huomannut mitään?