Sana viikonvaihteeksi deleuzilaisessa hengessä

Minä olen sellainen nainen että aina mielelläni uuden asian edessä pystyttäisin poteron. Kaivautuisin omaan kolooni, tekisin yhteen suuntaan katseluaukot ja jäisin siihen. Tietäisin että minä olen tässä, että maisema on tuossa ja maisema on juuri tuon näköinen, vain tuon kokoinen ja aina sama. Tahdon olla aina sama.

Ja kuitenkin, tahdon olla nomadi. Tahdon nousta ylös omasta kuopastani, astua aavikolle ja altistaa itseni sille että maisema muuttuu joka kerta kun liikahdan. Tahdon nähdä eteen ja taakse, tahdon nähdä sivuille. Tahdon olla vapaa kulkemaan ja olemaan itsekin joka hetki vähän toinen, vähän uudessa suhteessa ympäröivään maisemaan joka hetki.

Poterossa on turvallista. Ei ole kysymyksiä, ei epäilyksiä. Ei ole muuta maisemaa kuin eteen avautuva. Ei ole muita ilmansuuntia kuin se yksi johon näen, ei ole muuta minää kuin se yksi joka istuu poterossa ja tuijottaa yhteen suuntaan.

Siksi, ja juuri siksi sitä vastaan on noustava. Turvallinen yksisilmäinen elämä ei ole oikeaa elämää. Se on kahlittua, pilkottua, pienennettyä elämää. Vääristeltyä, pakotettua ja köyhää elämää.

Sillä aito elämä pakenee määrittelyjä ja väistää katsettakin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seisoa tuulessa, siristää silmiään auringossa ja olla valmiina kohtaamaan se mitä seuraavaksi näkyy.

(Viikonlopuksi nettipimentoon landelle. Sunnuntaina jatketaan.)