Mahti-illan epämahti päätös

Palatessani loistavasta kuplivasta illasta kotiin vähän ennen kahta huojui portilla onnettoman näköinen mies. Se sopersi että tahtoo sisään. Valkoinen pehmeä naama ja sekaiset hiukset, epäröivä katse. Kysyin asuuko se täällä? Asuu asuu, tietysti asuu, kyllä varmasti asuu. Ihanko varmasti? Kyllä varmasti. Hän muistaisi ovikoodinkin jos ei olisi niin humalassa, anteeksi.

Ajattelin että en varmaan vaan ole nähnyt tätä rapussa, suurinta osaa naapureistanihan en ole nähnyt. Ajattelin että olen ystävällinen. Ettei aina voi epäillä. Että pitää luottaa ihmiseen. Ettei humalaisuus ole mikään syy olla tyly.

Päästin sen portista ja päästin sen rappuun. Ajoin hissillä omaan kerrokseen ja suljin kotioven. Ovisilmästä näin miten ukko kipusi portaita kerrokseemme, rimputti viereisen yksiön ovikelloa (sinne en ole ainakaan sen koskaan nähnyt menevän) aikansa ja sammui naapurini oven eteen. Reilua minulta, eikö?

Meidän ovea ei mahtunut avaamaan ennen kymmentä.