Taivaansininen nojatuoli helpottaa

Huomenna on ensi-ilta. Olinpa kaukaa viisas kun aikataulutin treenit näin. Kunnon loppurutistus, siihen perään heti ennakko ja kaksi päivää aikaa vetää henkeä ennen enskaria.

Kun menin paikalle viimeisiin harjoituksiin, minua jännitti paljon. Mitä tässä onkaan tullut tehtyä? Toimiiko tämä? Teinkö oikeat ratkaisut? Mitä lapset pitävät? Entä aikuiset? Noteeraako lehdistö?

Olin puistossa paikalla puoltatoistatuntia ennen treenien alkua kuten tapanani on. Ja siinä, nurmikentällä, ypöyksin ja komeana, seisoi taivaansininen nojatuoli. Neljä jalkaa tukevasti maassa, ehjä verhoilu, napakka jousitus ja hyvä ulkomuoto.

Katselin oikeaan, katselin vasempaan, ei ketään näkynyt. Katsoin eteen ja taakse. Ketään ei näkynyt. Se oli siis minun ohjaajantuolini. Käänsin tuolia niin että siitä näkyi lavalle hyvin. Ohjasin vikat treenit tuosta tuolista. Treenien jälkeenkään kukaan ei näyttänyt tuolia kaipaavan joten kalliolaiseen tapaan nostin tuolin pään päälle ja kannoin kotiin. Tuuletin , tamppasin, imuroin ja laitoin tuolin paikalleen olohuoneeseen. Olen istunut siinä sen jälkeen joka aamu ja joka ilta, kirjoittamassa. Se on täydellinen, taivaansininen tuolini.