Ohutta yläpilveä

Kävin iltapäivällä etsimässä postikorttia uuden päiväkirjan kanteen. (Sivuhuomautus: niitä tuntuu kuluvan nykyisin paljon, viimeisen A4-kirjan täyteenkirjoittaminen kesti tasan 30 vuorokautta.) Akateemisesta löytyi kuva, joka oli juuri oikea juuri nyt: Helene Schjerfbeckin maalaus josta ei ole koko interneetissä yhtään kuvaa(!). Maalauksessa on pieni tyttö, silmät suljettuina, sisäänhengitys kesken: taustalla tummaa ja turkoosia. Tytön kaulan editse kiertää punaisten kukkien ketju: tytön ilmeessä on kipua tai surua tai nautintoa tai odotusta. Tai yhdistelmä niistä.

Kotimatkalla tajusin että korttihan kuvittaa täydellisesti Sylvia Plathin runon Tulppaanit. Yhden lempirunoistani, joka sekin on nyt juuri todella olennainen. Seuraa katkelma:

[---]En halunnut kukkia, halusin vain
maata kämmenet ylöspäin ja olla aivan tyhjä.
Miten vapaata on, et tiedä miten vapaata -
rauha on niin suuri että sokaistut,
ei mitään pyyntöjä, nimilappu, jokin rihkama.
Kuolleet sulkeutuvat siihen lopulta; kuvittelen että ne
kätkevät sen suuhunsa kuin ehtoollisleivän

Tulppaanit ovat ennen muuta liian punaisia, ne tekevät
kipeää.

Lahjapaperinkin läpi kuulin niiden hengittävän
kevyesti, valkeiden vaippojensa läpi, kuin kamalan vauvan.
Niiden puna puhuu haavalleni, se vastaa.
Ne ovat ovelia: ne ovat kelluvinaan vaikka upottavat minua,
saavat minut suunniltaan pikaisilla kielillään ja värillään,
tusina punaista lyijypainoa kaulani ympärillä. [---]

Huh. Tällaistä tämä välillä on. Tuo tyyppi osaa kirjoittaa.

Hyviäkin asioita: osaan Photoshopin alkeet. Nyt pitäisi vielä hommata joku avoimen koodin kuvankäsittelyohjelma kotiinkin että voisi jatkaa treenejä. Ei ole aavistustakaan mitä niitä on, pitää etsiä kun on joskus hetki aikaa.

Lisäksi: koulussa on skanneri käytössä! Jiihaa! Pääsen vihdoinkin törmäyttelemään kuvia ja tekstejä sopimattomista yhteyksistä sittarilaiseen détournement-sarjisten henkeen. Jos saan jotakin kelvollista aikaan, laitan näytille.