Tuhkimo ja prinssi

Kävin eilen työsyistä katsomassa HKT:n Tuhkimon. 13-vuotiaat seuralaiseni olivat haltioissaan ja se oli pääasia. Itse istuin niskakarvat pystyssä. Ok, ehkä vikaa oli minussakin, ehkä lapsille suunnattu prinsessamusikaali ei ole oikea paikka esittää feminististä kritiikkiä, ehkä... Mutta sitä kimalteen määrää ja peruukin, puuterin määrää. Kaikkea oli, puuttui vain himppu... Esitys oli löysä ja energiaton. Pääpari osasi laulaa, hyvä, mutta näytellä? Ei pätkän vertaa. (Enkä minä äitini tyttärenä voi purematta niellä sitä faktaa että tytön pitää olla kiltti, nöyrä ja kuuliainen, ja kun hän on sitä tarpeeksi niin sitten hän saa prinssin. Loppu. Esitys todella päättyi tähän, Tuhkimo sai prinssinsä.

Umpifemmari Andrea Dworkin on kirjoittanut kirjan Woman Hating, jossa on mm. hyvää satuanalyysia. Betty Friedan, jonka vanhan klassikon Feminine Mystique luin viime kesänä, kirjoitti amerikkalaisten kotiäitien elämän tyhjyydestä: (vapaa lainaus) "Meidät oli kasvatettu odottamaan prinssiä ja tehdäksemme kaikkemme hänet saadakseen. Sitten saimme. Mikään satu ei ollut kertonut että mitä sitten tapahtuu."

Ja piti vielä lisäämäni että loppuilta olikin hauska, Saaran valmistujaiset joista lähdettiin asiallisesti Jussin, Jussin ja Jussin kanssa Om'puun, missä Tapio jo meitä odottelikin. Puhuttiin sukupuolista, vankiloista, tieteen ja taiteen apurahoista (ja kai ne jätkät jossain vaiheessa jalipallostakin jonkin verran puhui).