Kauppoja ja kauppiaita - töitä ja työntekijöitä

Olen työskennellyt kaikkien opiskelujeni aikana, yläasteelta ammattikorkeakouluun, erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä. Yleensä kauppojen tai muiden puotien kassoilla. En ole pitänyt työstä juuri koskaan. Hyviä puolia kassatyössä on se, että työ ei todellakaan vaivaa mieltä vapaa-aikana, sitähän minä nykyään ulvon useammin kuin harvoin, ettei tarvitsisi olla "aina töissä".
Toinen hyvä puoli kassatöissä oli se, että niissä aika meni parhaimmilla hujauksessa. Ruuhka-aikana ei tarvitse, eikä voikaan, ajatella muuta kuin seuraavaa tavaraa hihnalla ja sitä miten sen nopeammin vilauttaa lukijaan.

Ensimmäinen: pieni lähiöpuoti Merihaassa 80-luvun loppupuolella
Kauppiaspariskunta nahistelee töissä ja kauppias-naisella on keltaiset, pelottavat hampaat. Hinnoittelen tavaroita ja otan kassalla (ikää 12 vuotta! toim.huom.) vastaan valitukset pakastepitsasta jonka viimeinen myyntipäivä oli 14 kuukautta sitten. Pahaksi menneitä hedelmiä, mädänlimaisia banaaneja, alkavan homeisia mandariineja ja ruskeanpehmeitä omenia myydään 2 markalla kilo. Kaikki eläkeläiset ostavat niitä ja kertovat minulle miten niistä voi leikata pahat kohdat irti ja ne ovat muuten ihan hyviä.

Toinen: kioski Fleminginkadulla, kesätyö 90-luvun alussa
(Samalla paikalla ovat toimineet edesmenneet Pub Freemans ja Pub Alba)
Olen yksityisyrittäjän kesäapulainen. Palkkani on 20 markaa tunti ja saan sen puhtaana käteen. En tarkkaan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta oma palkka tuntuu tärkeältä asialta. Kioskin omistaa 30-vuotias, tosi aikuinen ja tosi kaunis nainen, joka laittaa ensin huulipunaa ja sitten huulikiiltoa sen päälle. Päätän ostaa huulikiillon. Napsin irtokarkkeja ja opettelen lukemaan iltapäivälehtiä. Kyllästyn niihin viikossa ja alan tuoda kioskiin omia kirjoja. Ihmettelen miten jollain voi olla niin piintyneet tavat että tulee joka aamu puoli kymmeneltä kioskiin ja ostaa yhden vihreän tupakka-askin (ikää 13 vuotta,toim.huom.) ja vihreän jenkin. Miksei se kyllästy? Uusi pyöräni, kaunis valkoinen oikea naisten pyöräni varastetaan Fleminginkadun väestösuojan
edestä kun olen ollut kaksi viikkoa töissä. Saan kesän lopuksi elämäni ensimmäisen työtodistuksen, joka on hieno.

Kolmas: automarketti Malmilla, lukion ajan sivutyönä 90-luvuln alussa
Saan istua tiimipalavereissa ja kuulla X-ketjun markkinointistrategioita. Opin tietämään että jokaisesta hyllystä, "feissistä", on piirrokset, joihon on määritelty kuinka monta kahvipakettia mitäkin merkkiä laitetaan vierekkäin ja mikä millekin korkeudelle. (Kalliit kahvit löytyvät tietenkin ylähyllyltä ja tarjoustavara lavoilta hyllyn alta.) Opin, että jos palkalliseen ruokatuntiin tarvitaa 7 tuntia 15 minuuttia töitä, niin suurin osa työntekijöistä tekee tasan
seitsemän tunnin päivää. Opin että 15 minuutin kahvitauko on piinallisen lyhyt jos se toteutetaan kuten marketti X:ssÄ:
Kahvitauon aluksi lyödään kassakone auki jotta saadaan tyhjä kuitti jossa näkyy aika jolloin olen lähtenyt kassalta. Kuittiin kirjoitetaan oma nimi. Kävellään kassahihnoilta jättimarketin läpi kohti takatiloja. (Sormet ja varpaat ristissä ettei huonojalkainen mummo kaipaa hunajamarinoitujen broilerifileiden koordinaatteja, siihen saattaa sitten vierähtää koko kahvitunti.) Takatiloissakuljetaan kuivatavarahallin läpi, kylmäsalien ohi ja mennään portaita
alakertaan kaksi kerrosta. Siellä on taukotila. Otetaan kuppi seisonutta, paksunnutta kahvia. Kuppi kädessä kiivetään portaita kerros ylöspäin jotta päästään tupakkapaikalle lastauslaiturin ja roskalavojen viereen. Poltetaan tupakka liian nopeasti kahdessa minuutissa niin että suuhun jää paha maku ja hörpitään samalla kahvi joka ei ole vielä lainkaan jäähtynyt. Tumpataan, viedään kuppi takaisin taukotilaan kerros alaspäin ja noustaan portaita taas kauppakerrokseen. Kävellään taas laput silmillä kaupan halki (ettei
kukaan juntti tulisi vaan kysymään mitään) ja pujotellaan omalle kassalle. Kassalle päästyä otetaan uusi tyhjä kuitti johon kirjoitetaan oma nimi. Näiden kahden kuitin täytyy olla lyöty alle viidentoista minuutin sisällä toisistaan. Viereisellä kassalla istuu syhden syksyn ajan tyttö, joka jäi mieleen kummallisena. Myöhemmin muistan hänet kun Satu Lappi ilmestyy Gonzo-TV:seen. Päätän että vaikka ei mitään muuta, niin minä hankin itselleni koulutuksen.

Neljäs: H-Extra, kesätyö valmistumisen jälkeen
Työaikani ovat yhtenä päivänä 15-24 ja seuraavana 07-14. Suurimman osan aikaa inhimillisempiä mutta tuollaisiakin sattuu. Kauppa on pieni ja ahdas pulju, kauppias alle kolmikymppinen eli kauppiaaksi huikeasti edennyt. Sen suurin haave on omistaa joku päivä Citymarket. Ei ole mitään puhuttavaa. Kiusaan sitä menneellä Marxilaisen työväenliiton jäsenyydelläni, se on kokkari. Miestyöntekijät seuraavat kuudesta valvontakamerasta minihameisten thai-tyttöjen menoa ja pyllistelyjä maitokaapilla. Minä palvelen asiakkaita jotka haisevat pahemmalle kuin mikään mitä olen koskaan haistanut. Silti pidän niistäkin enemmän kuin kauppiaastani. Työkaverini ovat aika mukavia, ainoa ongelma on ettemme löydä juuri mitään puhuttavaa, he eivät lue kirjoja, minulla ei ole telkkaria. Huokailemme lööppien ihmeellistä maailmaa päivästä toiseen. Suren elämääni: tutkinto taskussa ja takaisin näihin hommiin. Olen ollut kaksi viikkoa töissä kun todistan ensimmäistä pahoinpitelyä. Terminaalialkoholisti on näpistänyt jotain ja se potkitaan portaita
pitkin naamalleen katuun kaupan ovesta. Perään uhkaillaan "ensi kerralla sairalakuntoon". Muutaman päivän päästä jonkin sortin mielenterveyspotilas tai muu sekakäyttäjä jää kiinni kun on avannut keksipaketin hyllyjen välissä. Mies tarjoaa tokkuroissaan maksuksi diapam-levyä. Miehen taskut tutkitaan henkilökunnan toimesta (millä oikeudella!). Rahaa ei löydy, ainoastaan nokian
kännykkä. Lasittavasilmäiselle kaverille kerrotaan että puhelin on takavarikoitu ja sen saa takaisin kun tuo keksipaketin hinnan, 2,80 euroa. Ihan kuin se koskaan muistaisi mihin puhelimensa jäi. Harkitsen 12 tuntia ja irtisanoudun. Luotan siihen että saan jotain muita töitä: inhimillisiä, eettisiä, haastavia, mukavia, kestäviä, kiinnostavia - pakkohan minun on.

Sain.