Älytön päivä. Ihan älytöntä. Sanoinko jo että älytöntä? Sanonta sanoo että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta samaan aikaan ja se kuulostaa hyvältä. Elämässä tuntuu kuitenkin olevan niin että asiat kasaantuvat, iskevät rytinällä päälle ja lyövät yli ja tainnoksiin. Jos elämässä pitää tapahtua tietty määrä Asioita, mikseivät ne voisi jakautua tasaisesti koko elämän varrelle? Ikävuodet 0-13 olivat ainakin omalta kohdaltani rauhallista, suhteellisen intohimotonta aikaa. (Haalentaakohan nyt aika muistot? Mutta ainakin tästä hetkestä katsottuna tuntuu siltä että lapsen aikakäsitys on sillä tapaa armelias että isoista pettymyksistä selviää nopeasti ja isot, kiivaat odotuksen ajat eivät saa ihan tainnoksiin koska käsitys odottettavan ajan pituudesta on niin hatara.) Eläkeläisille ei tunnetusti tapahdu mitään. Joku tuttu vaan kuolee aina välillä mutta ei siihen liity intohimoja, siinä vaiheessa ollaan niin lunkisti jo.

Sain eilen puhelun, jossa minua pyydettiin mukaan suunnittelemaan uutta opintokokonaisuutta haastavaan ympäristöön. Minua, koska olivat olleet tyytyväisiä työskentelyyni viime keväänä. Tänään menin palaveriin jossa olikin sitten koko tiimi koossa ja meille lätkäistiin jo valmiita, isoja vastuualueita. Kävelin hämmentyneenä ratikalle, iso työkeikka tammikuusta toukokuuhun... ehtisinkö, jaksaisinko? Haaste oli iso ja sekä ammatillisesti kiinnostava että eettisesti arvokas. Menen varmistamaan että huomista ylläriä varten on kaikki kunnossa. Sitten soitan systerille ja käydään viemässä mutsin haudalle kynttilä. Siinä tulee mietittyä paljon ja puhuttua paljon. Suuntaan kotia kohti, tarkoituksenani oikolukea loppuun julkaisua, ensimmäistä, jossa olen mukana. Saan puhelun: hanke, jossa olen ollut nyt vähän yli vuoden mukana, on saanut ison jatkorahoituksen jota epäilimme suuresti saavamme. Tämä tietää koko ensi kevään ja syksyn uudelleenjärjestelyjä, hankkeessa on nyt muutama täysipäiväinen työpaikkakin.

Nyt istun täällä himassa, mietin, ajatukset eivät järjesty. Olen onnellinen, olen kauhuissani, olen innoissani, olen... hämmentynyt. Ja minun kun piti vähentää töitä ja siirtyä kokopäiväiseksi leipuriksi. Nämä on kai niitä elämän taitekohtia, solmuja, joista voi seurata yhtä polkua joka vie suuntaan johon mikään muu ei. Voiko niille muille poluille palata enää? Muistankohan tämän päivän myöhemmin päivänä, jolloin aloitin jotain uutta ja suurta, vai päivänä jona luovuin jostain todella tärkeästä?

Huomenna hääpäivitellään. Lisää kuulumisia sunnuntaina.