Se menikin eri tavalla

Menin naimisiin aika tarkalleen kolme vuotta, 11 kuukautta ja kaksi viikkoa sitten. Kävelin maistraattiin sinä marraskuisena aamupäivänä ollakseni naimisissa loppuelämäni. Elämä ei aina mene kuten suunnittelee. Käräjäoikeus sai meiltä postia. Minusta tulee etävanhempi: taapero jää tähän asuntoon, kotiinsa, toisen vanhempansa kanssa.

Stereotyyppisesti etävanhempi on kai se joka hakee lapsen kerran kuussa, roudaa mäkkärille, survoo täyteen ranskalaisia ja palauttaa pahoinvoivana kahden tunnin päästä. Minä ajattelin kuitenkin yrittää vältellä mäkkäreitä edelleen. Aion hengata kommuunin päämajassa usein ja viettää lapsen kanssa rauhallista aikaa. Aion myös kirjoittaa. Ja opiskella ahkerasti. Ja tehdä töitä. Ja käydä blogimiitissä.

Joskus tunnen seisovani kartan valkoisella alueella. Olen astunut matrilineaarisesta jatkumosta sivuun ja tehnyt jotakin jota minun sukuni naiset eivät ole tehneet. Olen koko elämässäni tavannut kaksi naista, jotka asuvat erossa lapsestaan. Eikun yhden. Moi vaan M.

Se hirvittää joskus. Ja tekee olon yksinäiseksi. Ei tämä tavaton ratkaisu ole mutta marginaalinen, harvinainen. Joku kulttuurinen pohjavire minunkin korvanjuuressani kuiskii ettei äiti muuta lapsestaan erossa erilleen ellei ole crackhuora tai psykoosissa. Enkä minä ole kumpaakaan eikä huvittaisi testatakaan.

Mielettömän tiiviitä viikkoja, päiviä tunteja. Hetket tikittävät. Nautinnollista ja surullista, helpottavaa ja aivan hirveää. Jännittävää. Kummallinen sekoitus keveyttä ja raskautta. On aamuja jolloin särkee ennen kuin silmiä on avannut ja on aamuja jolloin maailma hyräilee ja lehdet näyttävät lohdullisilta pudotessaan syksyyn.

Hoas tarjosi minulle 17,8 neliön soluhuonetta pohjois-Vantaalta. Huolimatta siitä, että uskonkin nomadiseen identiteettiin (ei pidä jämähtää, täytyy osata vaeltaa) - esimerkiksi kotiäidistä opiskelijaksi tai taaperoimettäjästä etä-äidiksi - olen sitä mieltä ettei Vantaalle asti pidä kenenkään vaeltaman. Vuokrasin itselleni maanantaina uuden kodin Vaasankadulta. Pysyn siis muutaman korttelin päässä lapsestani, jota aion tavata paljon edelleen. Pysyn myös kalliolaisena, mikä on loistavampaa kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Nämä korttelit ovat minun maisemani. Punainen kirjasto, Ervastin divari, Taikalamppu. Kaikki kapakat, sekavat ja selvemmät ihmiset, Brakun puisto, sykkivä liikenne, tämä kaikki on minun kaupunkini.

Mitä olen näinä kahtena viikkona tehnyt? Juonut ihailtavia määriä kahvia. Kirjoittanut kaksi päiväkirjaa täyteen. Viettänyt kolme tuntia Vanhankaupunginlahden lintutornissa ilman kiikareita (teki hyvää). Tajunnut että keskeinen elementtini on taito liittyä. Viettänyt elämäni ensimmäisiä erobileitä: oli loistavaa nähdä kaikki ystävät ja heidän meidät: ei meitä tarvitse jakaa, ei tarvitse valita puolia - emme eroa ystävistä emmekä kummeista. Etsinyt hyviä kuvia päiväkirjojen kansiin. Käynyt loputtomasti hyviä keskusteluja Kipsarissa mahtavien MyTypyjen kanssa. Lukenut Benjaminia, lukenut peliteoriaa, lukenut Medeian ja Runousopin uudelleen. Kävellyt paljon, ajellut busseilla. Vieroittanut taaperon (menossa tipaton päivä nro 6 ja tähän mennessä protestointi saldo on yhtenä iltana 1½ h itkua. Siis kaikkinensa. Aika taisi olla oikea.) Ostanut kahdet uudet kengät. Kopissut kävellessäni. Tehnyt itselleni ranskalaisen manikyyrin ekaa kertaa. Etsinyt ja metsästänyt ja valloittanut uuden kodin. Tehnyt vuokrasopimuksen ja sähkösopimuksen (en vielä nettisopimusta). Nostanut lisää opintolainaa ja jättänyt kolmasosan siitä Vantaan Ikean tiskille. Miettinyt miten yksiössä järjestetään tuparit; järjestetäänkö monet vai yhdet joihin kukaan ei mahdu sisään?