Kirjat joita ei voi lopettaa

Jo mainittu Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli taas niitä kirjoja jotka imevät minut mukaansa kokonaan. J. ihmettelee säännöllisin väliajoin miksi tartun aina näihin saman tyyppisiin "olin nuori nainen ja vaikeaa oli"-kirjoihin mutta niin minä aina vaan teen. Ehkä siksi että olin. Ja että sitä se oli.

Oksasen kirja oli hieno, esikoiskirjaksi käsittämättömän kokonainen. Ikäiseni (minulta jäi sitten julkaisematta se käsittämättömän upea maita ravisuttava esikoinen joo) kirjailija kuljetti vaivatta kolmea-neljää aikatasoa rinnakkain, kiinnostavasti, elävästi, haastavasti, assosioivasti. Lause hengitti, rytmi kiihtyi ja tyyntyi kuten piti. Kirja piti otteessaan siinä määrin että tajusin maanantaihin mennessä että minun on luettava se nyt ja kertakaikkiaan loppuun saadakseni päähän tilaa uusille ajatuksille. Eilen sain kirjan loppuun. Helpotti. Pitää palata siihen hetken pienen päästä uudelleen, ottaa toinen lukukokemus ja olla rauhallisempi. Nyt tämänkertainen meni ihan fiilistellessä ja myötäeläessä. Mihin sitten tarttuisi. Vähän pelottaa (!) sillä ennen joulun tienoilla oli vastaavanlainen kokemus Janet Fitchin Valkoisesta oleanterista. Sitä piti lukea ja lukea ja lukea kunnes se oli lopussa. Vasta sitten sen saattoi päästää otteestaan. Ehkä palaan taas tuttujen huttujen, dekkareiden ja scifien pariin. Ne kun voi laskea kädestään milloin tahansa.