Miten rakastaa naista Pradassa?

Kävin katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan ja vaivuin kevyeen melankoliaan. Seuraa spoilereita.

Toivoin kevyttä elokuvakokemusta, paljon hiveleviä lähikuvia käsilaukuista ja kengistä ja ihanaa Meryliä. Kaksi jälkimmäistä toteutuivat mutta ensimmäinen ei. Elokuva oli misogyyninen. Naisilla oli elokuvissa kolme roolia.
1) langanlaiha neuroottinen typerys
2) langanlaiha, tehokas, älykäs ja menestyvä nainen joka ei voi saada perhettä eikä rakkautta tai
3) langanlaihan bambieye joka tulee tolkkuihinsa ja hylkää uransa koska ymmärtää että sillä tavalla saa poikaystävän takaisin. Tämä on kärjistys, toki, mutta perusvire oli se, että naisen on valittava. Saadakseen rakkautta (ja perheen) ei voi olla liian älykäs, kovin kunnianhimoinen tai tehokas. Tai pomo.

Tai no, H sanoi että se saattoi olla myös ihan vaan ihmisvihamielinen leffa esineiden vallatessa kaiken tilan. Miesroolit olivat ihan pahvia. Minä preferoin kuitenkin feminististä luentaa.

Sattuneista syistä tämä diskurssi kiinnostaa paljon. Ehkä keskeistä on se, etä tällaiset elokuvat mustavalkoisina maailmankuvineen ja joko/tai-ratkaisumalleineen edustavat sellaista käsitystä maailmasta joka ei kiinnosta minua enää oikeasti yhtään.

Paljon kiinnostavampaa olisi lähteä kehimään nomadistisia ihmiskäsityksiä. Uusia tapoja liittyä, kiintyä, välittää ja rakastaa ja irrottaa ja yhdistyä. Hollywoodraina ei ole oikea paikka etsiä tällaista, totta. Elokuvasta riitti keskusteltava tunneiksi ja se on enemmän kuin mihin moni pätkä on viime kuukausina pystynyt. Pisteet siis siitä. Ja hyvistä kasseista.