Mikä lapselle nimeksi?

Nimipolitiikan pohdinta etenee. Ennen kuin etunimeä päästää fiilistelemäänkään, pitää päättää mitä teemme sukunimen kanssa. Pidimme naimisiin mennessämme omat sukunimemme - ei minua naitu mieheni sukuun, miksi olisi nimeänikään vaihtanut ja sama homma Jussilla.

Lapsen sukunimeä pohdittaessa on otettava huomioon monenlaisia muuttujia. Yksi ajatus oli hämmentää oidipaalista perhekuviota siten, että lapsi saa jommankumman sukunimen ja sitten se jonka nimen lapsi on saanut, vaihtaa sukunimeään. Toiselle lapselle annettaisiin toisen vanhemman sukunimi ja sitten tämä toinen vanhempi vaihtaisi myös sukunimeä. Lopputuloksena olisi jokaisella perheenjäsenellä oma sukunimi. Symbolisesti vahvistettaisiin ajatusta perheen sijaan kommuunista, vapaaehtoisesta yksilöiden välisestä yhteenliittymästä. Temppuiluajatuksillemme laittoi stopin Suomen nimilaki. Samoista vanhemmista syntyneillä lapsilla on oltava keskenään sama sukunimi, ja nimi, joka on toisen vanhemman virallinen nimi lapsen syntymähetkellä.

Uutena ajatuksena on tullut ajatus patrilineaarisen isien nimien ketjun katkaisemisesta. (Meidän nimemmehän eivät tavallaan ole meidän, vaan isiemme. Äitien nimet katoavat aina.) Silloin valitsisimme kokonaan uuden sukunimen, meidän kommuunin, meidän perheen nimen. Siinäkin on omat kiemuransa, ihan itsekeksittyä nimeähän ei sukunimekseen saa. Pitäisi varmaan konsultoida asiasta paremmin tietäviä että saataisiin vinkkejä etenemisjärjestyksestä. Maha raksuttaa ja papua pukkaa, nimen pitää olla meillä virallinen lapsen syntymähetkellä...