Ostan isäni kirjat

Mutsini ja faijani olivat molemmat syntyisin työläiskodeista, mutsi sukunsa ensimmäinen maisterikin. He hankkivat kirjoja. Pitivät kirjoista, arvostivat kirjoja, uskoivat siihen että työläisten täytyy lukea. Kirjojen kerääminen jatkui keski-ikään asti. Kirjoissa on muun muassa kunnioitettavat kokoelmat 1970-luvun työläisproosaa, Sinkkosta ynnä muuta. Komea hylly. Vielä komeampi kun ajattelee että sen ovat koonneet rakastavaiset jotka söivät omissa kihlajaisissaan kaurapuuroa koska muuhun ei ollut varaa.

Toissapäivänä isä ilmoitti että myy ne. Divariin. Koska tarvitsee rahaa. (Koska on vittu ollut kännissä äidin kuolemasta saakka melkein päivittäin ja nykyisin yllättäen myös työtön.) Rahaa ei ole. Voivoi se on tosi surullista ettei ole rahaa voivoi isä parkaa. Surin aikani sitten minäkin voivoi menetän äidin kirjat, äidin muistot niissä. Sitten sain rohkaisua ja kokosin itseni ja ilmoitin faijalle ostavani kirjat ja maksavani 10 euroa enemmän kuin divari. Suostui. Ei se sitten saanut koskaan aikaiseksi kysyä hintaa mistään, yritti nyhtää minulta viittä sataa euroa - ei mikään metrihinnalla tavaraa sisäänostava niin paljon maksa. Kyselin itse hintoja aina yhtä ystävälliseltä Ervastilta ja sain nyt tänään vihdoin tehtyä kättäpäälle sopimuksen faijan kanssa. Tietysti, jos olisi tahtonut homman menevän sujuvasti, olisi kirjat pitänyt roudata helvettiin sieltä jo nyt - se ei tänään onnistunut. Hoidan asian vapun jälkeen. Taistelen uudelleen jos tarvis. Minä tahdon ne kirjat. On asioita jotka ovat taistelemisen arvoisia. Kaikkea se mies ei voi tuhota. Jumalauta.