Ammutaanhan hevosiakin

Huh, Jussi lähti viikonlopuksi Oittiin sukuloimaan, minä kieltäydyin ja sain itselleni ihanan rauhan kotityöpäivään (siis ei kotitöitä vaan töitä kotona). Tarkoitus on saada tänään valmiiksi Ammutaanhan Hevosiakin-dramatisointini. Kuuntelen Underground-soundtrackia, se tuli ja on helvetin hyvä, juon toista pannullista kahvia ja nakutan näppistä. Dynaaminen olo. Pitäisi varmasti syödä jotain mutta en osaa ajatella järkevästi mitään aterian suunnittelua. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, päätynen taas keittämään riisiä tai muuta yhtä proosallista ja tankkaamaan sen tiskipöydän kulmalla että pääsen taas jatkamaan kirjoittamisia.

Otettiin meille kiinteähintainen netti ja siinä samassa sain kotisivutilan kolumbukselta. Se on tarpeen, Stadian kanssa pelleily on hankalaa, yhteydet ovat poikki vähän väliä ja odotan koko ajan milloin ne poistavat vahingossa käyttäjätunnukseni tai muuta hölmöä, sen verran kummaa säätöä siellä on koko ajan. Olin jo eilen innoissani siirtämässä blogia kotisivujeni yhteyteen, ei onnannut kuitenkaan ihan niin yksinkertaisesti. Ensiksikin sivut näyttivät, jos mahdollista, vieläkin tyhmemmiltä kuin nykyisin kun siihen läiskäistiin tämä bloggerin turkoosi sekaan. Toiseksi, mulla on bloggerissa kieliasetukset jotenkin huonosti, sillä siirron yhteydessä jokainen ääkköseni muutui ä:ksi. Joten toistaiseksi vielä täällä. Mikäs täälläkään ollessa. Sitten kun saan ne kolumbuksen sivut kuntoon, luovun samalla tästäkin vähästä anonymiteetistä ja blogaan reilusti omalla nimelläni. Saa nähdä miten se muuttaa tekstejä tai muuttaako.

Jussi kritisoi blogaamista kotisivuillaan haastavasti. Ollaan puhuttu yhdessäkin siitä miten blogosfäärissä esittäydytään aina dynaamisinä ja itsetietoisina. Jos joku ahdistaakin, niin se on dynaamista vitutusta (itsestä ulospäin), ei masentuneen sameaa toivottomuutta (sisäänpäin). Kaiken aikaa ollaan raivona tai nokkelia, linkitetään, kommentoidaan päivän polttavia asioita ja toisia blogeja älykkäästi, omista heikkouksista kerrotaan mutta niin että itseironia jättää aina pelastavan takaportin auki. Mutta mikäs siinä edelleen. Blogaaminen on monipuolisen kiinnostavaa kuten myös blogien lukeminen. On jännää tutkia sitä, miten ihmiset itseään esittävät. Ja hauskaakin. Mutta mikä on blogaamisessa kiellettyä? En tiedä vielä... ihan.

Systeri oli kaivanut Valtsikan kirjastosta kaikki mutsin kirjoittamat kolumnit ja pakinat. Luin ne kaikki eilen, niitä oli ihana lukea, itkin ja nauroin, tuli paljon hyvin muistoja mieleen. Tuli myös mieleen asia jota joskun syrran kanssa hymyiltiin vinosti: Miksi äidin täytyy olla koko ajan kuollut? Kyllä se voi olla kuollut mutta tulisi edes joskus meitä moikkaamaan, edes yhdeksi päiväksi, pariksi tunniksi edes. Että saisi jutella, kysellä kaikkia asioita joihin ei kukaan muu pysty vastaamaan, että saisi halata vielä edes kerran. Epistä.