Supernanny kertoo asioista

Hiekkalatikolla oli taas kummallinen juttutuokio. Viereistä keinua työntelevä äiti kehui: "on se niin hienoa että nykyisin on näitä lastenhoito-ohjelmia telkkarissa että kaikki saavat hyviä vinkkejä lastenhoitoon." Olen nähnyt jotain Supernannyä kaverilla 15 minuuttia ja se oli kaameaa katsottavaa.

Ahdistuneen oloiset levottomat lapset suljettiin omiin huoneisiinsa "rauhoittumaan" ja "oppimaan että kiukuttelemalla ei saa mitä haluaa". Nukuttamaan opettiin "valot pois ja älä mene katsomaan"-periaatteella. Joku toinen kasvatussuuntaus olisi tarjonnut syliä, halia, perhepetiä, liinaa, lisää syliä, aikaa, rauhaa ja keskustelua näille selvästi huonovointisille lapsille. On myös melkoinen oikeusmurha että näiden lasten pahoinvointia kuvataan telkkariin kansainväliseen levitykseen. Mikä on lasten fiilis siinä vaiheessa kun nuorina aikuisina pääsevät näkemään kuvattua versiota omasta lapsuudestaan? Tai sitä miten miten isukki ja äityli kuuliaisesti istuvat sohvalla ja antavat supernannyjen kasvattaa lapsensa. On syvältä että lapsen ja aikuisen yhteiselo käsitetään valtataisteluna jossa vahvemman ja vanhemman pitää kertoa typerälle kakaralle kaapin paikka.

Keskeinen ongelma piilee medikalisaatiossa, tuossa ikipeikossani. Samaan aikaan kun ihmetellään miten "vanhemmuus on kateissa" ja miksi "vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan", tuotetaan näitä formaattiohjelmia joissa ihmisten vastuu ja valinnat omasta elämästään ojennetaan kuuliaisesti auktoriteetille. Kuntosalilla näkyy telkkarista jostain syystä aina DrPhil, jossa on kysymys ihan samasta.

Mitäkö sain sanottua sille naapuriäidille. En mitään. Olin oma tavallinen jälkiviisas itseni. Onneksi on blogi.