Ruuhka

Taas todentui se vanha paskamainen tosiseikka että aamuruuhkat julkisisssa liikennevälineissä ovat tosia kuin elämän väliaikaisuus.
Kun juna pysähtyy Pasilan asemalle, ryhmittäydytään ovien eten, ja kiireellä kuin juna ei ehkä ottaisi kyytiin kuin kolme ensimmäistä. Kun ovet avautuvat, muodostetaan laiturialueelle tiivis ihmismuuri josta ulostulijoiden olisi mahdollisimman hankala työntyä läpi. Poistulijat puikkelehtivat ulos. (Tätä kohtaa vihaan itse eniten kun poistun vaunuista. Toisinaan tunnen itseni näissä tilanteissa väkivaltaiseksisin vaikka muuten yritän aina pysyä maailmassa rauhallisena ja nähdä voimaannuttavia puolia.) Sitten on tositoimien aika. Puuskuttaen ja puhkuen, Kasvot kiiltäen ja hengitys pilvinä höyryten ihmiset tuuppivat toisiaan, painautuvat toisiaan vasten, koittavat syrjäyttää toisen portailta koko elopainollaan jos eivät ihan nyrkillä uskallakaan. Ähistään ja puhistaan kuin astmaliiton vuosikokouksessa ja vaaputaan sisälle vaunuun. Koskaan ei puhuta mitään, ei puhuta mitään, ei pyydetä päästä istumaan ikkunapaikalle vaan tuhahdellaan ja urahdellaan samalla kun änkeydytään sinne istumaan. Junan ilma muuttuu välittömästi Pasilan jälkeen trooppiseksi kun ihmisten keräämä lämpö ja haihtuvat hikipisarat purkautuvat osaksi yhteistä ilmatilaa. Juna kiitää viileässä aamussa ja minä olen onnellinen siitä etten matkusta kuin Pasilasta Malmille: K-junalla kuuden minuutin matkan.