Orastavaa jotakin

Juuri pääsin kehumasta kehoani. Ja nyt se hirttää kiinni todenteolla. Ruokavalioni mustaa kahvia-tupakkaa-pepsimaksia ei selvästi riitä vatsalle, se on liikaa. Rennieitä kuluu ja ensimmäistä kertaa elämässäni joudun pohtimaan alkaako minun teräskehoni prakata.

Olen tottunut siihen että oma kroppa kestää mitä vain, sitä voi pitää kahden tunnin yöunilla tai hirveillä treenikausilla tai onnettomilla syömisillä tai liialla viinalla ja se vaan kulkee. Olen tottunut nuoren ihmisen kaikkijaksavaan kehoon. Oho, kappas, en olekaan kaksikymppinen enää. Olen piirua vaille kolmekymppinen nainen ja kehoni alkaa hidastua. Se ei jaksa enää. Aina oppii uutta. On uutta tottua elämään jatkuvan kivun kanssa. Sattuu, ja on vain jaksettava. Toisalta fyysinen kipu on aina miellyttävämpää kuin ne muunlaiset, ahdennuskivut. Ne alkavat laantua. Mielummin näin päin.

Kahvinjuontia olen vähentänyt radikaalisti, röökinpolttoa melkein yhtä radikaalisti, hiilihappojuomista luopunut kokonaan - ei auta. Sain ajan YTHS:lle joulukuun alkuun. Sinne asti piimälinjalla, kippis!