Nainen palaa!

Sähköpostilistalle tuli teatteripuffi. En tiennyt esityksestä enkä tekijöistä juuri mitään mutta aihe oli niin kiinnostava että oli pakko varata liput ja mennä. Pyysin Veeran mukaan. IRTI-ryhmä esitti Ateneum-salissa näytelmää Nainen palaa. Esitys ilmoitti puffissa käsittelevänsä naisen loppunpalamista ja masennusta.

Proggis kärsi ajoittain näyttelijöiden jähmeydestä (tämä on luonnollisesti makuasia, minun näyttelijämakuni tuntuu muuttuneen vuosien kuluessa aina vaan kriittisemmäksi), mutta fragmenttirakenteinen teksti ja terävä ohjaus olivat niin rautaa että olin esityksen puolella vartissa.

Esityksen kantavana teemana näyttäytyi minulle naisen rajattomuus: kyvyttömyys pitää itsestään huolta, halu miellyttää ja olla mukava, tarve ratkaista konfliktitilanteet hymyilemällä nätisti, nöyryys suostua tekemään kaikki työpaikan rästihommat, yritys laihduttaa vielä viisikymppisenäkin, epätoivo kun ei raiskaajallekaan tahdo sanoa ikävästi.

Poliittista teatteria näkee harvoin. Minä olen teatterinkatsojana tullut siihen pisteesen että myöteläminen ja fiilistely ei nappaa ei sitten yhtään. Minä nautin yhteiskunnallisesta ja kantaaottavasta teatterista, juuri tällaisesta nöyristelemättömästä ja häpeämättömän itsevarmasta tekemisestä.

Jos olisin vielä opettamassa nuorille teatteria, roudaisin jokaisen ryhmäni Atskiin. Niin perusasioita teoksessa käisteltiin, niin tärkeitä ja niin hyvin. Esitys ei ollut jähmeä eikä vastenmielisellä tavalla päällekäyvä. Aiheita käsiteliin kipeästi, aidosti, rehellisesti ja hauskasti. Hienosti.

Menkää katsomaan. Tämä esitys on tärkeä.