Elämää ilman karkkipäivää

Minä en usko koliikkiin, uhmaikään enkä karkkipäivään. Uhmasta ja koliikista puhuessani saan poikkeuksetta lapsiaan koliikkisina tai uhmaikäisinä pitävien vanhempien vihat niskaani joten avaudun ensin vain tästä karkkipäiväasiasta.

Karkkipäiväkäytäntö noudattaa alkoholismin logiikkaa. Ensin paastotaan, ollaan kokonaan ilman pitkä viikko ja sitten, viimein lauantaina, taivas aukeaa ja saa syödä äkkiä niin paljon kuin jaksaa. Ja punainen jaffa päälle. Suomalainen kieltolain jälkimainingeissa keinuva alkoholismille flirttaileva juomaperinne noudattaa samaa kaavaa.

Suomalaisen yhteiskunnan stigmatisoitu alkoholikulttuuri luo ongelmallista alkoholinkäyttöä. Jos tykkään juoda iltaisin pullon tai kaksi olutta ja vielä lasin viiniä viikonlopun aterialla, olen hilkulla täyttää alkoholin suurkuluttajan määritelmän. Hui. Parempi olla kokonaan ilman ja vetää ne rehelliset perskännit vasta viikonloppuna.

Olen itse karkkipäivälapsi. Koko viikon odotus, suunnittelu: mitä sillä viisimarkkasellani ostan? Miten saan karkkimäärän maksimoitua? Olen edelleen holtiton karkinsyöjä. En ole koskaan käsittänyt ihmisiä jotka saattavat kuljeskella avattu karkkipussi laukussaan päiväkausia. Minä olen monta päivää kokonaan ilman ja kun pussi ostetaan, se syödään heti. Äkkiä, ennen kuin se loppuu, ennen kuin pitää jakaa se jonkun kanssa! Eikö sitä sanota että kun ongelman tiedostaa, on se ensimmäinen askel sen muuttamiseen?

Saa nähdä miten karkkipäivättömyys onnistuu lapsen kasvaessa. Karkkipäivättömyyshän ei tarkoita sitä että herkkuja syötäisiin joka päivä. Ei, se tarkoittaa että herkutellaan silloin kun tekee mieli tai on sopiva hetki. Se tarkoittaa myös sitä että osataan olla monta päivää ilman. Ei suunnitellusti, ei kalenterin mukaan. Herkuttelun luonnollisen rytmin mukaan.

Vaikeita aikoja edessä.