Vauvassa kiinni

Yhä edelleen saan itseäni kiinni sitten-kun -ajattelusta. Sitten-kun-en-ole-vauvan-kanssa. Onneksi koko ajan harvemmin. Mutta edelleen silloin tällöin hiipii päähän suunnitelma: sitten kun Jussi tulee töistä ja on vauvan kanssa, minä voin... Väärin. Minä olen vauvan kanssa. Nyt ja koko ajan. Muutaman puolituntisen tissilieassa, kaikella rakkaudella. Se on minun tehtäväni nyt. En saa ajatella että elämässäni olisi osa-alueita joihin en voisi vauvaa ottaa mukaan.

Mitä teenkin, ovat asiat järjestettävissä (okei ehkä jotain metsäpaloprojektia lukuunottamatta) niin että ne voi tehdä vauvan kanssa. Vauvalla on myös oikeus päästä elämästä osalliseksi sen sijaan että olisi suljettu jonnekin lastenhuoneen lastentodellisuuteen jonne kiireiset ja tärkeät aikuiset tekevät satunnaisia vierailuja kun tarpeeksi kovaäänisetsi protestoidaan. Vauvan paikka on tässä, maailmassa minun vieressäni. Eikä tätä aikaa kestä kuin muutama hetki. Ihan pian minä herään ja olen nelikymppinen väsynytnaamainen nainen ja murrosikäiset lapset kertovat etteivät tarvitse minua enää todellakaan mihinkään. Olisikohan siis syytä nauttia tästä hetkestä.