Palkkapäivä!!

Huh, taas päästiin palkkapäivään. En käsitä miten meiltä voi loppua rahat joka kuussa kesken. Se on ihan älytöntä. Tai toisaalta, joo, käsitän kyllä. Itse sain ainakin enemmän kuin tarpeeksi köyhäilystä opiskeluaikoina, nykyisin tahdon nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta kun tahdon, enkä syödä järkevästi näkkäriä kahta viikkoa pehmeän tuoreen patongin sijaan. Tunnen tosin piston sydämessäni kun nykyisin opiskelevat kaverit kertovat saaneensa paljon rahaa vaikka veronpalautusksessa, yli 40 euroa. Summan hassasin juuri heräteostoksiin divarissa. Mutta ehkä nyt saan kuitenkin toimia näin, vihdoinkin?

Kun fatta hylkäsi opiskelijan toimentulohakemuksen silloisen kaverin kanssa, ekaa (ja vikaa) kertaa itkin. Toivoin niin että ne ymmärtäisivät, että näkisivät ettei meillä oikeasti ole rahaa, ei mitään, ei yhtään. Turha toivo. Asuttiin 23,5 neliön kalliissa yksiössä ja meillä jäi kahden opintotuen ja asumislisän jälkeen käteen himppu vajaa 300 markkaa (huom mk!) kuussa. Vuosi oli 1997 ja tämä raha jäi kuukaudeksi kahden ihmisen ruokaan, matkustamiseen, puhelimeen, vapaa-aikaan... Tai eihän sitä mihinkään jäänyt. Maksettiin meidän yhteisen kännykän lasku, mulle bussilippu että pääsin kouluun, toppa röökiä ja vedettiin yhdet pleksit. Toisinaan hain meille leipää Pelastusarmeijasta. Syötiin sitä vähän nahistunutta leipää ja flooraa. Aamulla, päivällä, illalla. Keitettiin sarvimakaronia ja paistettiin sitä pannulla että siihen tulisi vähän makua. Näin unissa hedelmiä ja vihanneksia.

Nykyisin tienaan entisen käteenjäävän rahan moninkertaisena, ja euroina. Toisinaan tunnen syyllisyyttä siitä että lounastan ulkona kun huvittaa, ostan lämpimän vuohenjuustosalaatin tarpeet tai tuoreita yrttejä kotiin kun tahdon. Mutta ehkä viikon köyhäily on siitä ihan oiva hinta. Mitään et mukaasi saa... vai miten se sanonta menee?