Pitäisikö huolestua?

Tänään oli duuni n:o viitosen vika työpäivä. Olen aika tyytyväinen aikaansaamisiini, haaste oli iso ja selvisin siitä kunnialla. Kevyt olo, Calvinoa mukaellen: Tosin vasta kuin höyhen, ei kuten lintu vielä, se vaatii enemmän. Kohta tapaan S:n ja puhutaan keväästä ja ihmissuhteista ja kaikesta mikä liittyy töihin ja kaikesta mikä jää ulkopuolelle. Oih, tyttöilta...

Tulin tänne duuni n:o neloseen nyt ennen tapaamista, ja lokerikkooni hallintokerrokseen oli jätetty ensi vuoden kalenteri. Se oli jätetty kaikille muillekin joten ei se varmaan virhe voinut olla. Kalenteri oli tismalleen sellainen johon olen itse monien vuosien kokeilujen kautta päätynyt.

Kalenterin ominaisuudet TOP 5:

1) A5-kokoinen
2) Erilliset (muovi)kannet -> väliin saa miljoona tärkeää lippusta ja lappusta
3) Aukeamalla viikko, päivät rivissä vierekkäin
4) Kierrekannet
5) Irtopaperia kalenterin takana, mitä enemmän, sen parempi

Siis, juuri tällaisen kalenterin oli työnantajani lahjoittanut minulle. Ilahduin valtavasti, mitenhuomaavaista, miten mukava ele! Mutta samalla tunsin orastavan huolestumisen kohottavan päätään: Näinkö helpolla minulle ostetaan hyvää mieltä? Kaikki palkattomat ylityöt, venyvät urakat, viikkotunnit joista niistetään koko ajan vaikka työmäärät pysyvät samoina... Kaikkiko on poispyyhitty tällä 20 euron almulla? Samaa kyytiä iski päälle kyynisyyden vastustus: Ollakseen vakavasti otettava (ennen kaikkea omissa silmissään), ei tarvitse olla koko ajan raivoissaan/vittuuntunut. Kriittisyys ei katoa naminamipostiivisuuteen yhden onnellisen näkökulman myötä. En ole vielä mukavuudenhaluinen pikkuporvari.

Ymmärsiköhän tästä kukaan muu mitään? Summa summarum: Kepeä olo; Yksi työ on takana päin. Ilo huomaavaisesta eleestä ja edessä ilta tyttökaverin kanssa. Pikkaisen kauempana edessä neljätoista uutta haastetta, stressinpelko ja vakaita aikeita tyrmätä stressorit heti alkuihinsa.