Arvokas sinänsä

Luen vasta nyt tätä lapsen kanssa elämistä käsittelevää klassikkoa, Jesper Juulin kirjaa Viisas lapsesi.

Tunnen oikeaksi sen mitä Juul (ja mm. Anna Wahlgren Lapsikirjassaan) puhuu lapsen nähdyksi tulemisen tarpeesta. Kun yksivuotias on päässyt seisomaan nojatuolia vasten ja huutaa hä-hää, iloisena ja innoissaan onnistumisestaan, hän tahtoo tulla nähdyksi. "Sinä seisot tuolia vasten!" on oiva tapa tunnustaa lapsen teko ja onnistumisen ilo. Hän tahtoo todistajan elämykselleen, ei arviota siitä. Lapsi ei tahdo kuulla äidiltä: "Seisotpa sinä hienosti!". Jatkuva arviointi, vaikka tarkoittaakin hyvää, on lapselle raskasta. Se on myös laajemmin ajateltuna vääristynyttä - toimintaa arvioidessa lasta arvostetaan tekojensa, ei olemassaolonsa kautta. Ja kuitenkin pienelle lapselle on tärkeätä olla arvokas sellaisenaan, ei tekojensa kautta. Se on aikuisenkin itsetunnon perusta.

Laajemmin kirjasta kertoi taannoin Hernekeppi.