Kantakaupunkiasuminen

Mindy pohtii aamun postauksessaan kantakaupunkiasumista, ja sitä syyllisyyttä joka herää kun ihmiset valistavat miten paljon isomman/ saunallisen/ uudemman saisi samalla rahalla muuttamalla vain 10-20 kilometriä itään tai pohjoiseen.

Itse asun nyt juuri siinä missä haluan. Pitkänsillan oikealla puolella, lähellä Kurvia ja Hakaniemen toria, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta ja Tokoinrannasta. Kantakaupungissa, keskellä elämää.

Eilen taas kävelyllä Hermannin uusien lähiöiden seassa mietin sitä miten onnellinen olenkaan ettemme tässäkään muutossa olleet pakotettuja lähtemään läiskimään mihinkään lähiöön. Minä en viihdy lähiöissä. Ihmisten kulmat kohoavat lähes poikkeuksetta kun kerron nykyisen vuokramme. Olen jo tottunut perustelemaan vuokraamme sillä että paitsi että tästä mukavasta kämpästä, maksamme myös siitä että se sijaitsee juuri tässä. En vaihtaisi tätä 15 m2 isompaan vuosaarelaisasuntoon. En vaikka siellä olisi sauna.

Lähiöissä ei ole mitään stimuloivaa. Ei hyvässä eikä pahassa. Kaikki on tasaista ja turvallista, viherkasveja ja matalia pensasaitoja. Ei palveluita, ei kahviloita, ei kauppoja kuin ehkä se yksi. Ei antikvariatteja, ei kirjastoja. Ainakaan minun mielikuvissani.

Asuin kerran vuoden lähiössä. Viihtyisässä kämpässä, upouudessa talossa. Vain 17 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Tosi kätevää ja helppoa, perustelin itselleni. Vartti vain, miten nopeaa!
Paskanmarjat. Metrolle piti kävellä yli kotoa 10 minuuttia ja keskustan päässäkin aina vähintään se 10 minuuttia kun oli matkalla jonnekin. Matka kesti siis melkein kolme varttia, ihan liikaa. Kesken päivää ei koskaan tahtonut tulla piipahtamaan kotiin sillä se olisi tiennyt puolentoista tunnin matkustusta. Mielummin raahasi jättireppua ja kaikkea tarvitsemansa mukana. En tiedä montaa masentavampaa asiaa kuin huojua aamusta ja illasta toiseen metrovaunussa väsyneiden kasvojen keskellä. "Mykkinä kuin levä", kuten runoilija asian kirjoittaa.

Spora on minun liikennevälineeni.

Kaupungissa on aina jotain joka käynnistää ajattelua: jotakin ärsyttävää, kaunista, kamalaa, mahdotonta, ääliömäistä, upeaa... Elämää. Tätä isompaan asuntoon meillä ei kyllä ole kantakaupungissa enää varaa. Onneksi voi psyykata itseään ajattelemalla 50-luvun kalliolaisperheitä jotka kasvattivat kuusilapsiset perheensä näissä samoissa sunnoissa, ilman jokaisen lapsen omaa huonetta. Ei meidänkään tarvitse täältä mihinkään lähteä. Piiiitkääään aikaan. Ehkä koskaan.