Nollauspleksit

Tohinalla mennään kohti joululomaa. Koska olin lauantaina niin masentunut siitä ettei minua kutsuttu Skitso-Jannen bileisiin, lähdin opettaja-pikkujouluihin, jotka ovat tunnettuja hillittömyydestään ja keski-ikäisistä naisistaan. Meille tarjottiin herkullinen kolmen ruokalajin illallinen alkuryyppyineen, jouluoluineen, viineineen ja jälkiruokalikööreineen. Puhuin taiteesta ja apurahoista ja pedagogiikasta ja vaikka mistä. Halailin tyyoppejä, teimme lumienkeleitä. Havahduin kahden jälkeen yöllä siihen että olen huitulan nevadassa ja kello on kaksi. Onneksi sain taksin alle vielä siihen aikaan. Minulla on muistikuva siitä kuinka taksi peruutti juhlapaikan pihamaalta pois. Sitten nukahdin. Muistan että moottoritiellä näkyy kamalasti valoja joiden heijaava liike teki huonon olon. Lisää unta. Olo huononee. Taksikin jotenkin huojuu vaikka sen pitäisi ajaa tasaisella maalla. Liikennevaloissa Mannerheimintiellä avaan oven ja oksennan kadulle. Suljen oven ja pahoittelen kuskille ettei tämä ole tapaistani. Seuraavissa valoissa oksennan lisää, ovesta ulos. Pahoitteluni eivät saa kuljettajalta minkäänlaista vastakaikua. Kodin alaovella valittelen että minulla on liian vähän rahaa, mutta kuski tyytyy kahteen euroon liian vähän kunhan pääsee minusta eroon. Kotona mies odottaa hilpeänä kun romahdan eteisen lattialle. Käyn pesulla ja menen nukkumaan. Laulan, ehkä. Olen onnellinen, myös seuraavana päivänä. Nollauskännin tavoite täyttyi täydelleen! Nyt taas jaksaa puurtaa.