Kilteistä ja tuhmista vauvoista

Minä en jaksa kuulla kuulla kuinka onnekkaita olemme. En jaksa enää yhtäkään päivittelyä siitä miten hyvä tuuri meillä on käynyt kun olemme saaneet näin rauhallisen ja kiltin vauvan. Ensimmäinen asia: rauhallinen ja tyytyväinen vauva ei ole kiltti yhtään enempää kuin koliikissaan karjuva vauva on tuhma. Vauva on vauva on vauva. Piste.

Tyttö on esikoisemme joten kamalan laajaa kokemusta seuraavien väitteiden esittämiseen ei ole, esitän ne silti. Toinen asia: uskon siihen, että tyttömme on näin rauhallinen ja tyytyväinen kuin on, koska olemme vanhempina tehneet tiettyjä valintoja. Ja ei, en väitä että koliikkilapsen vanhemmat olisivat aiheuttaneet koliikin vauvallensa. Olen kuitenkin varma että kun vauva saa nukkua vanhempiensa vieressä, syödä aina kun nälättää, tehdä tarpeensa vaipan sijasta pottaan ja katsella maailmaa kantoliinassa keikkuen keskellä kaikkea olematta keskipiste, on vauvan perustarpeista aika moni aika tyydyttävästi täytetty.

Emme ole supervanhempia eikä lapsestamme tule supervauvaa. Uusi perhe-elämämme on vain mukavan rauhallista, runsasunista ja onnellista. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi.